Kaiverran mustavalkoisten valokuvien pintaa terävällä, metallisella raapekynällä ja käyn vuoropuhelua kuvien ja luonnon kanssa. Jäljittelen kallioiden muotoja, jahtaan niitä. Leikin valokuvien kanssa, pyrin sukeltamaan niiden sisälle. Yritys päästä valokuvan sisään rikkoo sen pinnan, ja teosta jää valkoinen leikkuupinta, kuilu, uoma. Valokuvat ja niihin kuvattu luonto pysyvät kaukaisuudessa, saavuttamattomana. Pigmenttiprintin pinta taipuu tekoni myötä, ja teokset muuttuvat uniikeiksi yhdistelmiksi valokuvaa ja kaiverrusta.
Valokuvaan syntyy kaivertaessa ikään kuin toinen ulottuvuus. Käteni johdattaa sellaisen kuvan alueelle, jonne pelkällä katseella, valokuvalla, ei ole mahdollista päästä. Työskentelen Tapio Wirkkalan tavoin silmät sormenpäissä. Tutkin, mitä ja miten käden on mahdollista nähdä. Uomassa kysyn, miten käden kaivertama kuva eroaa valokuvasta. Missä kohtaa kaksi erillistä kuvaa solmiutuvat yhteen, missä ne eroavat?
Valokuvien lisäksi olen kaivertanut luonnonkiviä kuten kuvia. Kiviä muokkaamalla muutan ne muistoiksi, jäljiksi kohtaamisesta. Teokset syntyvät kädenjälkeni ja alkuperäisen materiaalin yhdistelmästä. Kokonaisuus kutsuu tuon kynnyksen äärelle, kahden maailman leikkauspisteeseen, Uomaan.
